Lycka-till

Kevät oli pitemmällä ja poikani synttärit seuraavana päivänä, kun muutamaa päivää vaille vuosi sitten ensimmäinen dialyysi tehtiin kaulakatetrista. Kipu oli tuskaisen kova, sain Panadolia, Diabamia ja lopulta yhdeksän yksikköä Oxinormia. Vahvassa huumetilassa kompuroin kotiin, äiti oli saattajana, miesystäväni vastaanottajana, poikani vierestä katsojana. Menin nukkumaan, seuraavana päivänä analysoimme oloani - kukaan ei ollut mielissään noin vahvoista lääkkeistä. Onneksi tuollaista pommia ei ole enää sen jälkeen tarvinnut ottaa!

Viittä päivää vaille vuoden olen kirjoittanut, blogiani on klikattu yli 30 000 kertaa. Aloittaessani mietin, että blogin nimeksi tulisi:Vuosi elämästäni. Ajattelin, että vuoden sisällä olen saanut uuden munuaisen ja olen palannut töihin.

Tänään menen lääkärin vastaanotolle. Pitää keskustella, miten palautuisin töihin, mikä voisi edesauttaa jaksamista töissä. Minullahan on kuitenkin se 50% työaika, mutta enpä aina ole viiskytprosenttisesti kunnossa. Saikkua nyt toukokuun loppuun.

Menen vasta iltapäivällä hoitoon. Ostin kalvoja, jotka laitan käteni arpien suojaksi ja lähden yrittämään  uimista ja vesijuoksua. Toivottavasti selviän ilman tulehduksia.

Arpapeliä.

Lääkärin luona pitää muistaa kysellä, että elämänikö on nyt onnen varassa. Onko onnea, että saa munuaisen, onko tuuria, että sama kudostyyppi löytyy, lykästääkö, ettei vasta-aineita ole liikaa. Eikö ihminen voi tehdä muuta kuin toivoa, rukoilla, tehdä taikoja? Niin se vain muuttuu, ihminen kuvittelee itse määräävänsä elämänmenoa, muttei se enää onnistu.

Täytyy muistaa kysyä niistä ulkomailla tapahtuvista munuaissiirroista. Jenkeissä maksaa yli 200 000 dollaria, hyväksyykö lääkärini sen, jos on kysymys elämästä ja kuolemasta...
Meillä suomalaislla on niin korkea moraali, ettei kukaan mene rajojen ulkopuolelle leikkukseen. Koska vierasmaalaiset hoidot ovat eettisesti arveluttavia, lääkäri ei niitä ainakaan suosittele. Illansuussa olen viisaampi lääkärin mielipiteestä ja mahdollisuudestani ainakin selvittää asiaa.