Meillä on tapana halata, sanoi liiton puheenjohtaja ja otti minut lämpimään syleilyyn. Hän karisti jännitykseni tutustuessani minulle elintärkeään järjestöön.Järjestöpäivillä Jyväskylässä tunnelma oli yhtä lämmin kuin puheenjohtajan vastaanotto. Laajavuoren kylpylähotellissa tehtiin ryhmätöitä, kehitettiin uusia jäsenhankintaideoita, kuultiin puheita keilailtiin ja hierottiin vierustoverin selkäpiitä. Itse ihailin kohtalotovereideni tarinoita. Kaikki muut olivat saaneet siirrännäisen, kuka maksan, kuka munuaisen.
Jännittävää oli ymmärtää se odotus ja riemu, minkä uuden elimen myötä toverini olivat saaneet. Kuinka (usein) yöllinen puhelinsoitto oli täynnä toivoa ja tietoisuutta uudesta alusta. Kertojat kilpailivat ajan kanssa matkalla Helsinkiin ja leikkauspöydälle - paras lienee ollut operaatiossa jo kuudessa tunnissa soitosta.
He olivat onnellisia uuden elimen omistajia. Joku ihmetteli, kuinka olin jo osallistumassa järjestötoimintaan, vaikka olin vasta dialyysissä. Eräs rouva sanoi, että oli itse ihan sekaisin tuossa vaiheessa.
Sekaisin minä menin vasta järjestöpäivien jälkeen, kun olin ollut dialyysissä.
Menin dialyysiin suoraan Laajavuoresta. Poistoa 4 litraa, vannoin että kestän sen. Mutta jalat menivät levottomiksi, sain lääkettä ja verenpaine hurahti alas. 46/60 oli kovin pyörryttävä. Todella palvelualtis hoitaja toi minulle vettä, kun tiesi nestehukan olevan päällä. Jos poiston jälkeen elimistössä on 8% vähemmän nestettä, sopeutuminen siihen kestää tovin.
Verenpaine ei noussut, vaikka jalat nostettiin ylös ja join mehua ja vettä. Nousi vain oksennus. Hieman huvitti, kun hoitaja kantoi suuni alle valkoisen ämpärin. Olo oli karmiva, pyörrytti. Lopulta suostuin menemään osastolle tarkkailuun ja nostattamaan paineita.
Aamulla olo oli krapulainen. Mietin vatsakalvodialyysin mahdollisuutta, pussihoitomenetelmällä. Juttelen huomenna lääkärini kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi aina, jos sait ajatuksia tekstistäni.
Niistä olen KIITOLLINEN!