luovutuksista.

Meidän juniori, joka sai sisarensa munuaisen kertoi, että kirurgisella osastolla oli ollut leikkaus, jossa potilas sai tädiltään munuiasen. Hienoa! Nyt vaín sukulaiset luovuttamaan, niin saadaan
jonoja lyhyemmiksi.

Suomessa on eettisesti väärin pyytää apua sukulaisilta, kun taas Ruotsissa on tapana kutsua kaikki mahdolliset luovuttajakansisaatit (sukulaiset) ja heitä pyydetään  miettimään, haluaako joku luovuttaa manuaisen. Kulttuurit ovat erilaisia , Suomessa ollaan niin moraalisia, että siras mieluummin kuolee, kuin pyydettäisiin apuja.

Toinen asia, mikä suomessa ei onnistu, on elimen osto. Aiheesta ei saa edes puhua, heti epäillään, että olisin puukottanassa lapsen selän ja varastamassa elimiä sieltä. Olin kuitenkin ajatellut, että vapaehtoiset ihmiset ilmoittautuisi ja, kun heidän kudokset on tutkittu, etsittäisiin sopivin vastaanottaja. Ja elimestä maksettaisiin sopiva summa. Onhan spermanluovuituskin mahdollista, mutta siitä ei kai Suomessa saa maksua.

Jonotusaika voi olla vaikka 17 vuotta, hyvinvoiva ihminen voi kai sen sietää...Mutta montako vuotta minä kestän?

Hei, oli ihana, että yksi ystäväni kertoi isästään, joka ykköstyypin diabeetikkona elää vielä ja oli seitenkymppinen. Munuaiset olivat vielä kunnossa, mutta kaikenlaista pikkuvaivaa hänellä on.