Katsoin plastiikkakirurgiasta ruotsalaista ohjelmaa.
Siinä kaunis nainen oli menossa korjauttamaan arpea, joka pullotti.
Toisalta oli sääli menettää muistomerkkiä munuaisen leikkauksesta, hän ajatteli.
Nainen oli luovuttanut munuaisen ystävälleen ja oli nyt menossa leikkausarven korjausleikkaukseen.
Ruotsissa läheisluovutus on erittäin yleistä, kun taas Suomessa ei olle tehty yhtään vastaavaa leikkausta.
Tää on jännä juttu, muistan kun itse oli Amerikassa lomalla dialyysipussieni kanssa ja kyselin siellä miten elinsiirrot kyseisessä maassa tapahtuu tai itseasiassa niihin pääseminen. Minulle kerrottiin että siellä on jono ja puolisen vuotta odotettua vuoroa siirteen saamiseksi aloitetaan hyljinnänestolääkitys jotta keho olisi valmiimpi hyväksymään tulevan elimen. Se kuulosti siinä vaiheesa niin "reilulta", jokaisella elimen odottajalla on suhteessa sama odotusaika ja ovat tavallaan jonossa samalla linjalla. Puhuin tästä omalle lääkärilleni Suomeen saavuttua. Hän osasi selittää asian järkeeni käyvällä tavalla; Suomessa kun etsitään luovutettavalle elimelle "oikea" vastaanottaja, on jo valmiiksi laskettu elimen sopivuus ja sitä kautta mahdollisimman hyvä tulevaisuus koska kudostyypit ovat tarpeeksi samantyyppiset ja se puolestaan auttaa uutta elintä sopeutumaan paremmin uuteen kehoonsa vai olisiko oikeammin sanoa että se auttaa saavaa kehoa vastaanottamaan uuden, vieraan elimen mahdollisimman vähillä hyljontamahdollisuuksilla. No, nyt kun on tuo munuainen jo saatu sen kolmen vuoden odotuksen jälkeen, on varsin helppo sanoa että onneksi odotin ja sain hyvin sopeutuneen elimen kroppaani joka ei "suuttunut" vieraasta tyypistä. Nyt voin vain todeta että vaikka odottaminen oli rankkaa koska mitään sen saamisajata ei voinut ennakoida niin se kannatti lopputuksen takia. Äitini kävi kokeissä ja hänen munuainen ei minulle olisi sukulaisuussiteestä huolimatta ollut sopiva, joten kuinka sopuva voisi läheisen luovuttama olla? Ehkä tosi hyvällä tuurilla oikein sopivakin mutta kun omaisenkaan ei kokeiden perusteella aina ole sopiva, niin haluaisiko sitä sitten läheisensä laittaa siihen rumbaan jos se olisi tavallaan turhan takia ja elin ei tulisikaan sopeutumaan uuteen ympäristöönsä? Näissä asioissa on niin monta puolta mietittävänä ja jokainen on yhtälaillä oikea kuin väärä. Jokatapauksessa sitä toivoisi että jokaikinen elimen saaja, saisi sen kautta mahdollisimman pitkään kestävän hyödyn ja hyvän olon aikaisempaan verrattuna. Tänään voin sanoa olevani kiitollinen siitä ettei minun tarvitse elää sanomattomassa kiitollisuudenvelassa kellekkään siitä hyvästä että hän olisi luovuttanut minulle elimen. Saattaahan se olla että tuo luovuttaja ei sitä odottaisi, eikä varmasti odottaisikaan kun kerta itse on asiaan omasta tahdostaa suostunut mutta ainakin oma pääni toimii sillä tavalla että varmaan yön pimeinä tunteina sitä miettisi hiljaa itsekseen. Mutta meitä on erilaisia, mikä tapa sopii toiselle, ei sovi toiselle ja hyvä niin, erilaisuus on rikkaus. Tsemppiä odotukseen ja sydämeni pohjasta toivon että se puhelu sinulle joku kaunis päivä tulee ja tuleehan se, usko pois vaikka odottaminen käy hermon päälle tavalla jota ei voi realistisesti tajuta kuin toinen siirrettä odottanut ihminen.
VastaaPoista