Hukkareissu

Eipä ne tavat paljoa ole muuttuneet, olinko töissä vai hoidossa.

Duunissa minulla oli tapana työllistää omiin projekteihin kaikki, ainakin kahvipöydässä pohdimme usein milloin mitäkin pulmaa, jonka olin heittänyt. Sanoinkin kerran, että hauskaa osallistaa koko porukka!

Eilen sitten tein sen saman dialyysissä. Unohdin puhelimen autoon ja minun oli välttämättä saatava viesti pojalleni. Ajattelin laittaa Face-viestin, mutta tabistä loppui virta. Laturi jäi kotiin, vaikka aina olin sitä laukussa kuljettanut. Sairaalan läppäriä en saanut lainata. Potilastoverini kirjautui ulos oman puhelimensa facesta ja antoi minulle kännykän. Kymmenet silmälasit olin unohtanut hyllylle, kaappaiin, laatikkoon, koriin, autoon... kaikkialle muualle. Yhdetkään eivät kulkeneet mukanani, enkä nähnyt minne olisin salasanani laittanut. Suurennuslasikaan ei auttanut, se lojui keittiön pöydällä. Hoitajan kakkuloita en voinut lainata, koska hänellä oli flunssa.

No, sanoin sitten toverilleni, että hänhän voi pyytää poikaani soittamaan sairaalan numeroon, jos hän kirjoittaisi viestin pojalleni. Viestin voi kyllä kirjoittaa facessa vaikkei ole kaverikaan. Näin toimittiin.

Kolmen jälkeen poika ei ollut soittanut, arvasin ettei hän ollut havainnut viestiä. No, mitä sitten neuvoksi? Muistin vain sisareni työnumeron, soitin siihen, ei vastausta. Onneksi sain lainata osaston kännykkää. Ratkaisua pohti kanssani pari hoitajaa ja muutama potilas.

Mietin ja mietin, no, lopulta välähti; henkilötiedoissani lähiomaisissa on poikani numero. Vihdoin sain yhteyden häneen, kiitos hoitajat ja potilastoverini. Soiton jälkeen äitini soitti sairaalan puhelimeen, oli ollut huolissaan, keksi sitten että sairaalassa olen.

Puhelin istui auton etupenkillä, siinä oli yhdeksän vastaamatonta puhelua ja kolme viestiä.
Olin ollut hukassa kaksi ja puolituntia!