Ajatukset leijailevat omassa tuskassa, kivussa ja ahdistuksessa. Kun sairaus täyttää elämän, muu jää vähemmälle. Havaintokykyni riittää ihooni, verisuoniini, kaulaani ja pistoksiin, katetriin, mustelmiin ja dialyysiin. Ilahdun vessasta käynnistä ja alle kympin verensokereista. Hihkun, jos käteeni ei koske ja jalkani ovat sorjat. Kuormitan läheisiäni, valitan ja itken. Elämä on niin muuttunut.
Tänään oli itkupäivä. Neulat pitäisi saada vasempaan, fistelikäteen, mutta vain ensimmäinen neula meni hyvin suonen sisälle. Toinen neula jouduttiin työntämään oikeaan käteen. Siinä molemmissa käsissä neulat pystyssä minä vain itkin. Kyyneleet valuivat suuhun ja kaulalle, en voinut taivuttaa käsiä, en pyyhkiä pisaroita. Noro valui niskaan.
Katselin lähelläni makaavaa miestä, kalpealla iholla hehkuvat silmät. Kyyneleet pursuavat, enää en itkenyt itseäni, vaan sairauden epäreiluutta. Amputoitu jalka, tuoko on minukin kohtalo? Surettaa hoidon lopullisuus. En voi palata ajassa takaisin, munuaiseni eivät parane, ei ole keinoa välttää nelituntisia tuokioita. Hoitajankin silmät kostuivat, hän halasi, otti puolet surustani.
Vastapainoksi dialyysin jälkeen olin koko illan ulkona. Palastelimme pihan multakasaa, joka löytyi liian pieneksi jääneen ja puretun trampoliinin alta. Voi miten helpottavaa on möyriä mullassa, istuttaa kukkia, lajitella rikkaruohoja, sommitella laattoja, kastua sateessa, haistaa kesä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi aina, jos sait ajatuksia tekstistäni.
Niistä olen KIITOLLINEN!