Koiranhoitajana tulee ainakin lenkkeiltyä!
Käytin aamulla sisaren koirat lenkillä ja menin takaisin sänkyyn.
Olin tosi väsynyt. Kun yöllä valvoo tuntitolkulla, vetämätön olo ei helpota, ennen kuin on levännyt. Aivot eivät toimi, eikä uutta ideaa kortteihin tai tauluihin tule. Lopulta uni ottaa omansa, sanotaan ettei univelassa jaksa loputtomasti. Onneksi sain nukkua.
Maalasin tosiaan yöllä taulua, mutta ei se oikein lähtenyt. Idea pyöri päässäni, mutta käsi ei tehnyt niin kuin toivoin. Aloitin, kuten yleensä, laitan pensseliin väriä ja katson, mitä siitä tulee. Ihan kuin Neuman kertoi Vain Elämää -ohjelmassa, että sanat vain virtaavat hänestä, samoin nuo kuvatkin syntyvät. Harvoin teen luonnoksia tai mietin etukäteen tarkkoja muotoja, alan vain maalata ja siinä siveltimellä, kankaalla tai sienellä haen muodon. Osaavatkohan taiteilijat yleensä kuvailla, kuinka kuva syntyy?
Yöllä kuva asettui vaiheeseen, jätin sen lepäämään ja ajattelin, että jatkan aamulla. Hermokipu kädessä oli tyytyväinen tauosta. Heräsin uudelleen katsomaan kuvaa ja maalasin siihen mustat reunat. Ihana paksu musta peitti vihreän, joka oli ihan väärä väri. Sain mustaan struktuuria, sitä oli niin vahvasti. Sitten nukkumaan. Ei, ajattelin, mies ja nainen ovat verhon takana, valkean hohtavan kankaan takana, siis valkeaa ja hopeahilettä kankaalle ja taas koisimaan.
Aamulla ajatus oli selvä, kiitän läheiustäni rinnalla kulkemisesta. Jäykällä, kipunoivalla kädellä kirjoitin kirjeen, jossa ihmettelen toisen ihmisen kykyä olla läsnä ja puolittaa sairauden taakkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi aina, jos sait ajatuksia tekstistäni.
Niistä olen KIITOLLINEN!