Hoitohenkilökunnasta

Sanoisko huomenta vai hyvää yötä? Kello on 3.55 hermosärky herätti.

Eilinen dialyysi meni hienosti. Sain tarkastettua kokeet ja poljettua polkupyörällä ainakin Sotkamoon, vaikka vierustoverini epäili minun jääneen Leihun mäkeen. No, enhän minä sieltä kautta mennytkään. Ja sitten ehdin nähdä muutaman ruokaohjelman, niitä on kuulema 170 viikossa.

Dialyysissä suhde hoitajiin tulee läheiseksi, johtuen osaltaan useista käyntikerroista. Toisaalta osastolla on hyvä henki ja näyttäisi, että hoitajia oikeasti kiinnostaa potilaan hyvinvointi. Tuossakin olen onnekas, hoitoon on ihan mukava mennä. Jos haluan nukkua, saan rauhan, jos haluan katsoa niitä ruoka-ohjelmia, voin tehdä sen, jos huvittaa jutella, aina on juttuseuraa ja  aina olen lievitystä hermokipuuni saanut. Hoitajat ovat läsnä tarvittaessa!

Sisätautilääkäreitä olen kohdannut kaksi, toisen kanssa hoitosuhteeni on jatkunut yli viisi vuotta, toisen olen tavannut vasta dialyysissa. Omalääkärini  saa kiitosta myös muilta potilailta, hänellä on aikaa ja kaikin tavoin hän yrittää auttaa, silittää ja halaa, lohduttaa. Ei aina tarvitse edes puhua, lämmin kosketus auttaa, se vie itkut. Nuorempi, erikoistuva lääkäri asennoituu myös   inhimillisesti meihin potilaisiin. Hän puhuttelee lämpimästi nimeltä, eikä pelkää koskettaa.

Jospa tuo hoitava asenne leviäisi läpi koko sairaalan, eikä resurssipula  yhtään rajoittaisi ammattilaisten aikaa suhtautua jokaiseen potilaaseen hoidettavana yksilönä.