Sairaalassa

Anteeksi Tuomas Kyrö, mutta mielensäpahoittaja vain toimii...

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun nämä sairaanhoitajat eivät hoida sairasta.

Menin siis sinne osastolle ja minut huudettiin kansliasta sänkypaikalle neljä. Menin sängylle istumaan omat vaatteet päällä ja odotin lisäohjeita, odotin puolitoistatuntia. Ei kuulunut hoitajaa, ei esilääkitystä. Sitten tuli hoitaja ja paiskasi sairaalavaatteet sängylle, käski vaihtaa ne ja toimitti minut kiireesti leikkausosastolle. Täytyy sanoa, niin kuin Kaarina Suonperä asiakaspalvelukoulutuksessa, että hyvä, ettei hoitaja ainakaan palloja purkastaan puhallellut.

Kirralla hoitajat esittelivät itsensä ja sanoivat antavansa lääkettä suoraan suoneen, kun osastohoitaja moitti, ettei ollut ehtinyt esilääkitä, koska olin just tullut osastolle. (Olin odottanut puolitoistatuntia ohjeita!) Leikkauksessa ja heräämössä kaikki toimi moitteettomasti, hoitajat hoitivat ja koin olevani hyvissä käsissä.

Palauduin osastolle juuri ruoka-aikaan, söin kala-aterian, jonka jouduin oksentamaan. Se aiheutti ikävää lisätyötä sairaanhoitajalle. Sämpylä maistui kuitenkin hyvältä, pyysin hoitajalta toisen, sain sen pari tuntia myöhemmin. Pyyntööni saada kupillinen teetä, sairaanhoitaja vastasi, ettei sitä ainakaan enää minulle tuo. Olin jo aiemmin pyytänyt tyynyn, sitä en koskaan saanut.

Vieressäni makasi oikeasti sairas ihminen, hänen liikkumisensa oli vaikeaa, eikä hän päässyt itse vessaan, ei suihkuun liioin. Neljään viiteen tuntiin hoitaja ei käynyt katsomassa kuinka hän voi. Ei kukaan tullut silittämään kädestä, ei hieromaan jaloista, ei lohduttamaan kuolevaa, ei olemaan läsnä.

Minunkaan vointiani kukaan ei käynyt kysymässä koko iltana. Vein itse kirran lakanat ja peitot pyykkiin, pettasin puhtaat vuodevaatteet, kävin suihkussa ja pukeuduin vaaleanpunaiseen pyjamaan. En tiennyt haavanhoito-ohjeita, saiko fisteliä kastella, varmuuden vuoksi en kastellut. Kymmenen aikaan lähdin tietokoneelle ala-aulaan, eipä sekään ketään kiinnostanut.

Aamulla kiertävä labra rymisteli sisään seitsemältä, huone valastui ja meluten hän otti tarpeelliset näytteet. Naapurini painoi kelloa ja pyysi päästä pöntölle, hoitaja tuli vartin päästä. Lähdin suihkuun. Takaisin tullessani hän oli vielä pöntöllä, eikä kukaan tullut auttamaan. Sitten tuli eri-hoitaja ja kymmenkunta minuuttia myöhemmin se-ensimmäinen-hoitaja. Pönttö tyhjennettiin ja sairaalle tyrkytettiin pesulappuja, käskettiin pesemään kasvotkin.

Hoitaja joutui sitomaan minun tulehtuneen tunneloidun katetrin kolme kertaa, koska olin yöllä ottanut siteen pois, sitten suihkussa kastelin toisen ja kolmanteen lääkäri antoi ohjeistuksen. Hoitajan mielestä dialyysissa saisivat hoitaa tällaiset hommat, onhan heillä siellä paremmin tarvikkeitakin. Kysyin fistelin hoito-ohjeita, hoitaja tulosti lapun netistä, toi sen minulle, muttei opastanut, ohjannut eikä puhunut mitään.

Kyllä minä niin ihmettelen, mikseivät sairaanhoitajat halua hoivata. Miksei heitä kiinnosta, miten me sairaat voidaan, tarvittaisko apua vessassa käyntiin, suihkutukseen, tyynyn kohentamiseen, pukemiseen, läsnäoloon…

Olishan sekin ihmeellistä, jos päivystyksessä tulis sairaanhoitaja kysymään vointia ja tois vaikka lasin vettä, tarjois lepopaikkaa tai pyyhettä hikisen otsan tai valuvan veren pyyhkimiseen.

Ps. Tätä moitetta ei ole tarkoitettu diabeteshoitajalleni, munuaishoitajalleni, dialyysiin eikä varsinkaan huippu lääkäreilleni. Molemmat naislääkärini ovat empaattisia, ihmistä arvostavia, älykkäitä ja läsnä olevia. Kiitokset heille!

PPS. Ne oranssinauhaiset ovat kans palvelualttiita!