Nostalgiaa

Ollaan samassa lehdessä Anu Pentik ja minä.

Diabetes-lehdessä on haastattelu minusta otsikolla:
Hyvinvointi ykkössijalle munuaissairauden hoidossa

"Dialyysihoitoa saava kajaanilainen opettaja sanoo, että ihmisen hyvinvoinnin pitää olla munuaissairauden hoidossa ykkössijalla. Vasta sitten tulevat numeeriset tavoitteet. Kainuun keskussairaalan nefrologian osaston ylilääkäri Kristiina Kananen korostaa, että munuaissairaan diabeetikon hoito pitää olla kokonaisvaltaista: siihen pitää kuulua sokeritasapainon, verenpaineen ja kolesterolin hoidon lisäksi myös aineenvaihduntaongelmien hoito, eikä potilaan henkistä jaksamistakaan saa unohtaa." Diabetes 8/12

Useita puhelinsoittoa, sähköpostiviestejä ja facebook-kommentteja tämä juttu poiki. Blogissa on viime aikoina ollut 150 - 200 kävijää/ päivässä. Mukava huomata, että matkanvarrelta on kohtalotovereita ja terveitäkin (jopa!)
tarttunut elämääni. Kiitos siitä teille!

Kun minä olen sukuni ainut tyypin 1 diabetesta sairastava, on Anu Pentikäisen tyttären viidestä lapsesta kolmella todettu ykköstyypin diabetes.
Sairastuttuani 80-luvulla lääkärit kysyivät ainakin kymmenen vuoden ajan jokaisella polikäynnillä, miten sairaus alkoi ja onko suvussa diabetesta. Lienee todistettu, että ne joilla on suvussa diabetesta, on suurempi riski sairastua.

Alkuaikoina lääkärit vaihtuivat ja itsekin muutin, siispä sairaalatkin vaihtuivat.
Pelkäsin polikäyntejä, tiesin, että hoitotasapainoni ei ollut huippua. Insuliinia pistin joka ilta ja aamu, koetin syödä säännöllisesti ja liikkua. Äiti osti minulle hienon verensokerimittarin kahdella tuhannella markalla. Mittari oli hidas ja kankea, kookaskin, mutta sillä pystyin tarkistamaan sokerit. Kurjaa oli vain se, ettei raketti-insuliinia ollut olemassa. Jos totesin sokerit korkeiksi, hoitokeinona oli lenkkeily ja jumppa, juoksu ja liikunta, ulkoilu tai uinti.

Polikäynnit olivat pelkkää huijausta. Aamulla ennen lääkäriin menoa kävin labroissa ja sain sen hetken tuloksen. Valkoisia valheita sinkoili suustani, kun yritin selittää korkeita arvoja. Jos sokeri oli lähellä kahtakymmentä, jouduin harmikseni osastolle "tasapainottamaan sokereita".

Tärkeintä tasapainon löytymisessä oli ruuan, insuliinin ja liikunnan yhteensovittaminen. Osatolla sain olla omissa vaatteissa ja  liikkua, ulkoilla ja reippailla vapaasti, mutta ruoka-aikaan oli oltava osastolla. Verta valutettiin labroihin kymmenkunta kertaa päivässä, tosin sormenpäästä puristetiin vain ohuen pillin täydeltä.Yleensä balanssi löytyi viikossa.

Kyllä tasapainotuksesta oli hyötyäkin, mutta kun kaikki perustui säännöllisyyteen, kontrolliin, kurinalaisuuteen, ehkä ennakoimiseenkin, oli diabeteksen hoito silloin vaikeaa.

Kristiina. nykyinen lääkärini, tiedusteli viime viikolla, olinko sopeutunut jo dialyysiin. Mumisin vastausta, kun hän jatkoi kysymällä olinko sopeutunut diabetekseen. En tiedä, dramaattista kapinaa en kokenut, itkemään en ryhtynyt. Muistan ajatelleeeni, ettei sokeri ole ongelma, enhän karkkeja koskaan niin hirveästi ole syönytkään. Miten köyhästi saatoinkaan ajatella? Jos olisin tiennyt ja ymmärtänyt mihin kaikki johtaa, en olisi missään nimessä hyväksynyt edes diabetesta. Olisin kapinoinut vielä enemmän, riehaantunut vallan!

Hauska juttu elo-syyskuulta vuodelta 1980, muistui mieleeni, kun luin Diabetes-lehdestä nuoresta diabeetikosta. Kun diabetekseni todettiin, sisarukseni lupasivat kannustaa minua hoitamaan itseäni ja aikoivat syödä karkkia, niin etteivät anna minulle. Söivät karkit itse, vaikka kuinka olisin pyytänyt. Sehän oli erinomainen kannustus, erittäin konkreettista.